Ei OK!

Takapakkia. Kuvitelma siitä että kipulääkkeitä voisi vähentää. Vajaa vuorokausi meni ja nyt olo on tuskainen. Toiveissa oli erilainen tilanne.

Päätöksiä tulevaisuudesta haluaisi kovasti tehdä. Pelko hidastaa ja saa epävarmaksi kaikesta. Tutkimuksia taas tulossa parin viikon päästä ja takaraivossa kytee ajatus kaikesta pahasta mitä voi löytyä.

Millä ihmeellä jaksaisi pysyä positiivisena?

Kohta on vuosipäivä. Vuosi. Se on pitkä aika sairastaa. Minulle kuitenkin vasta alkua. Pirullinen taistelu, jonka aikana taistelutahtoa on koeteltu. Mikähän siinä onkin että juuri kun luulet että kaikki alkaa helpottaa, tulee nurkan takaa joku yllättävä muutos. Viimeisin oli työnhaku. Asia, jota on pakostakin vältellyt. Nyt olo tuntui olevan melko hyvä ja laitoin hakemuksen paikkaan jonka fyysinen työosuus oli minimissä. Eli täydellinen ja koulutusta vastaava paikka. Mutta ei… vanha kipu tuli takavasemmalta ja vei jalat alta 3h hakemuksen jätöstä. Pakostakin alkaa tuntua että universumilla on minulle asiaa..

Mutta vuosi. Pirullinen vuosi. Tuskaa, pettymyksiä ja sisukkuutta. Itsensä voittamista ja rajojen hakemista.

Vuosi alusta ja voin sanoa että vielä mä pistän vastaan. Ja kovasti!

Joo. Siltä tänään tuntui. Ihminen joka ottaa oireet tosissaan. Tutkii. Tekee toimenpiteitä ja vie asioita eteenpäin.

Itketti. Kaiken huonon uutisen keskellä itketti ilosta. Näkymätön vihdoin näkyväksi?

Edelleen pitää lääkitä itseään niin että hirvittää mutta tunnelin päässä on valoa.

Hän näki minun kivun. Ilman sanoja luki sen. Kropasta. Vai sanoisko jo ruumiista…

Terveys.

Kummasti sitä oppii arvostamaan…Niitä päiviä kun on parempi ja terveyttä yleensäkin. Vaikea on selittää ihmiselle kipua, joka ei näy päällepäin. Helposti leimautuu masentuneeksi tai muuten päästään vialliseksi. Ja tilannettahan auttaa hurjasti se että sitten lääkäri määrää sairauteen lääkettä joka aiheuttaa mielialan laskua. Siinähän se paketti sit onkin valmiina.

Sitä oppii nopeasti vastaamaan ”mitäs sulle kuuluu?”-kysymykseen jotain ”ihan tätä samaa”. Ei selittelyä ja sääliviä katseita. Kellekään en kerro ja annan ihmisten miettiä. Yksi stressi vähemmän mulle kun opin pitämään asiat itselläni niin ei tarvitse murehtia ihmisten kommentteja. Ja nyt kun hiljaiseloa on pitänyt niin on huomannut että kyselytkin vähenee. Ihmiset unohtaa.

Parhaita on kyllä ne kommentit tietämättömiltä jotka yrittävät ovelasti udella. Tai sit eivät vaan osaa aivojaan käyttää.

-joo mullakin oli semmonen vaikeempi kausi kun oli vaikeeta mut kun vaan reipastuu ni kyl se siitä…

-et oo töitä hakenu? Ei sun alalla paljon tarvii työttömänä olla. Ei vissiin kiinnosta?

-joo, mullakin eilen ilkeesti jomotti kun löin jalkani ovenpieleen…

Huokaus…

Röntgen tänään. Nopeaa ja helppoa. Ja tätäkin on täytynyt odottaa 3kk. Kaikki etenee vasta kun menee niin huonoon kuntoon että pakko on tutkia.

Eilinen lääkäri jäi mieleen negatiivisessa mielessä. Lääkäri oli ilmeisen kiireisenä jättänyt tutustumatta aiempaan hoitokuvioon. Sieltähän putkahti sitten nätti kommentti: ”liikkuminen olisi kyllä parempi. Ei sais pysähtyä”. Voi hitto sentään. Mistä se sai päähänsä etten mä ole ollut liikkeessä! Luonto ei anna periksi pysähtyä, ja sen sopivan määrän liikettä olen päättänyt löytää. Vähänkin jos teen yli niin kuume ja kivut vievät jaloilta. Pirullinen homma mutta pysähtyminen ei kävisi mielessäkään. Mun elämä on taistelua…kipua vastaan…pettymyksiä vastaan…turhia lääkkeitä vastaan ja vielä sitä helvetillistä painonnousua vastaan.

Nuppi leviäis jos ei vaan ois pakko jatkaa eteenpäin ihan vaan koska joskus on tultava parempaa.

Mulla oli elämä, hyvä elämä.

Tylsä mutta mun näköinen.

Sitten tuli tauti.

Vei mun elämän.

Nyt mä etsin sitä takaisin.

Pala palalta rakennan uudestaan.

Erilaista tulee.

Mutta kyllä mä tästä jotain kasaan saan.